Itsepäisyyspäivä

Toiset viettävät itsenäisyyspäivää kotona perheidensä kanssa linnanjuhlia katsoessa ja mitä erikoisempia pukuja ihastellessa ja arvostellessa. Me taas Markun kanssa päätimme lähteä jo perinteeksi muodostuneelle, toista kertaa järjestetylle itsenäisyyspäivän vaellukselle Pienelle karhunkierrokselle. Edellisestä reissusta olikin jo vierähtäny yli kuukausi ja mieli teki jo luonnonrauhaan.

Lauantaina 5.6 auton keula kohti Kuusamoa ja Juumaa. Oulusta lähdettäessä maisemat ja mieli eivät olleet kovinkaan talviset, mutta mitä lähemmäs Kuusamoa pääsimme, alkoi tienpientareen penkat kasvamaan ja maisematkin muuttuivat entistä talvisemmiksi. Kuusamosta ruoat mukaan ja kohti viimeistä määränpäätä. Auto parkkiin puolenpäivän aikaan ja siitä kävelemään.

Edellisenä vuonna kävimme ainoastaan päiväreissulla, mutta tällä kertaa päätimme kävellä Siilastuvalle yöksi ja jatkaa seuraavana päivänä takaisin autolle. Ja vain koska halusimme lisätä haastetta reissulle, lähdimme kiertämään kohti yöpaikkaa Kallioportin ja Harrisuvannon kautta. Jo alkumatka tuntui jokseenkin vaivalloiselta ja tulimme siihen tulokseen, että syynä lienee se ettemme olleet kumpikaan syöneet kunnolla aamulla... amatööritason virhe. Noh, eihän se auta jäädä äitiä itkemään, ottaen huomioon, että olimme päässeet vasta Myllykoskelle(noin kilometri autolta).

Siitä sitten suunta kohti Kallioporttia. Vaikka reitti on useaan kertaan kuljettu, jostakin käsittämättömästä syystä, jo heti ensimmäisestä "risteyksestä" kävelimme ohi. Tarkoitushan on lähteä heti Myllykosken jälkeen riippusillasta yli ja siitä kohti Putaanojan siltaa. Onneksi emme kerenneet kävellä kuin muutaman kymmenen metriä ja Markku huomasi, että nyt ei maisemat ole oikeat ja palasimme takaisin oikeille jäljille.

Matka kului Pyöreälammelle asti suhteellisen vaivattomasti ja Make pääsi kokeilemaan uusia lumikenkiäänkin. Tosin vain muutaman metrin matkan jälkeen hän totesi, että mikäli haluamme päästä Harrisuvannolle syömään ennen huomista on parempi laittaa kengät takaisin rinkan päälle heilumaan. Pyörelammella pysähdyimme hetkeksi levähtämään ja tankkaamaan. Tästä pääsemmekin siihen miksi matkanteko oli Pyöreälammelle asti vaivatonta ja sen jälkeen suoraan sanottuna helvetillistä.

 Aloittakaamme siitä, että kulkijoita tällä pätkällä Pientä karhunkierrosta ei juurikaan talvella ole, joten polkua ei juurikaan näkynyt. Yksi pariskunta meitä tuli vastaan Putaanojalla ja heidän jättämiensä jälkien avulla pysyimme polulla.
Reason number two. Kuten kaikki hyvin tiedämme, ei suomessa talvella juurikaan päivänvalosta nautita, ja koska lähdimme liikkeelle autolta noin puoli yhden aikaan, oli tiedossa, että jossakin vaiheessa luonnonvalo loppuu. Ennen lähtöä tarkistin mihin aikaan aurinkolaskee ja milloin täysi pimeys meidät yllättää. Emme kuitenkaan odottaneet, että jo tässä vaiheessa valon määrä olisi niin pieni kuin mitä se oli. Ja jos polulla pysyminen valoisan aikaan olisi ollut haasteellista ilman pariskunnan jättämiä jälkiä, voitte vain kuvitella millaista se olisi ollut täysin pimeässä. Joten kiitos heille!

 Pyöreälammelta ei Kallioportille ole kuin vajaa kilometri, mutta siinä ajassa oli luonnonvalo loppunut jo kokonaan ja edessä oli vielä vajaa kilometrikävelyä ja portaat... portaat jotka ovat 13 kerroksisen kerrostalon korkuiset ja askelmia on 252. Voin ihan suoraan myöntää, että se hetki kun lähdimme laskeutumaan lumisia ja liukkaita portaita alas, on yksi pelottavimmista hetkistä joita olen kokenut. Voi toki olla, että energian puutteella ja siitä johtuvalla väsymyksellä oli tekemistä asialla, mutta pelottipa kuitenkin.

 Loppujen lopuski pääsimme kuin pääsimmekin  Harrisuvannolle ja hetken kerkesi hyvönolon tunnekin vallata kropan. Suunnitelmissa oli, että pidämme pidemmän paussin ja palauttelemme kunnolla. Mutta... eihän se tietenkään mene niinkuin on suunniteltu. Nuotion sytyttäminen oli haasteellista ja tulen yllämpitäminen vähintään yhtä hankalaa. Siinä istuskellessamme ja evästä syödessämme alkoi kylmä hiipiä ytimiin. Paljoa ei juteltu, mutta sitäkin enemmän molemmat kävivät vaihtoehtoja läpi- usko oli nimittäin loppumassa. Vilustumisen välttämiseksi päätimme pakata kamat takaisin rinkkoihin ja jatkaa matkaa mahdollisimman pian. Päästyämme risteykseen josta matka jatkuisi kohti Siilastupaa, pysähdyimme ja totesimme, että olimme molemmat käyneet ruokailun aikana läpi mahdollisuuden jossa palaisimme takaisin autolle. Hetken siinä mietimme ja tulimme lopputulokseen, että aina kun on reissuun lähdetty, on reissu viety loppuun asti ja niimpä tästäkään reissusta ei tullut poikkeusta. Siispä lamput kohti maata ja polkua seuraamaan.

 Yleensä kun me kaksi lähdemme reissuiun, tulee juttua joka asiasta ja välillä juttujen laatu voi joillekin olla mautonta, mutta itseämmehän me vain viihdytämme ja jos joku tykkää huonoa niin tykätköön. Mutta nyt oli tilanne toinen. Kävelimme varmaan puolitoista kilometriä aivan hiljaa ja omissa mietteissämme, itseämme tsempaten. Lopulta puurajan takaa näkyi valoa. Aivan kuin taivas olisi ollut tulessa ja aloimme arvailemaan, että oliko Siilastuvalle asennettu jonkilaiset valot, mutta koska taivas oli niin laajalta osin valaistu ei kyseessä voinut olla mikään muu kuin Ruka ja Rukan valot. Ja vaikkei valot olleetkaan merkki Siilastuvasta loivat ne(tai ainakin uskon niin) tarvittavan uskon siihen, että perille on päästävä. Loppu matkasta haimmekin jo tuttuja maamerkkejä ja arvailimme miten pitkästi matkaa oli vielä jäljellä. Tosin suurimmilta osin olimme kokoajan väärässä sijainnistamme ja ainoastaan viimeinen lasku varmisti sen, että olemme Siilastuvan takana ja pianhan se kämppä näkyikin.

Tulet kaminaan ja illan viettoon. Illan vietto tosin jäi lyhyeksi, sillä perille päästyämme kello oli jo puoli seitsemän  ja olimme molemmat niin väsyneitä, että jo yhdeksän aikoihin painelimme makuupussiin eikä unta tarvinnut kauaa odottaa.

Seuraavana aamuna heräsimme kauniiseen Jyrävänkosken maisemaan ja yön aikana satanut lumi oli peittänyt niin edellisen päivän jäljet kuin polun, joka johtaa Jyrävältä Myllykoskelle. Aamupuuhien jälkeen pakkasimme rinkat ja suuntasimme takaisin autolle. Matka Jyrävältä takaisin autolle, jonka jätimme Retkietapin pysäköintipaikkaan, Juuman kylään, kesti vain kaksi tuntia. Matkaa tuli noin 3,5 kilometriä.

 Jos miettii, että edellisenä päivänä matkaa oli noin 7 kilometriä ja aikaa meni kuusi tunitia, voi todeta, että matkan taivaltaminen pimeässä on huomattavasti hitaampaa kuin valoisan aikaan. Toki energiavajeella ja väsymyksellä oli tekemistä matkanteossa.
Kaiken kaikkiaan reissusta jäi käteen erittäin hieno kokemus ja molemmat löysimme itsestämme sen viimeisen vaihteen, kun toivo on jo menetetty ja kroppa alkaa sanomaan sopimustaan irti. Sitähän se on... itsepäisyys .