Ahmakierros

Talven kynnyksellä lähdettiin Miikan

kanssa kiertämään Syötteen Kansallispuistossa 

olevaa Ahmakierrosta.

Reittiselityksen mukaan on noin 18-19 km.

Ajatuksena oli kiertää lännen kautta.

Eli ensin Annintuvalle ja siitä

poiketa sitten kulkusuunnassa vasemmalle

Ylpiätupaa kohti. Opastuskeskuksella oli

taulu, jossa kerrottiin alueella ja reiteillä

olevista huoltotoimenpiteistä. Siitähän

meillä tulikin sitten matkaa lisää,

kun painettiin Ylpiätuvalle lähtevästä

polusta ohi. Puu oli laitettu polun eteen ja emme

siten sitä huomanneet. Tuli kuitenkin GPS:iä 

välillä katsottu, niin palasimme sitten takaisin.

Remonttiporukka oli länsipuolella poistellut kaikki

pitkospuut, mutta sehän ei nyt kovin paljon

haitannut. Ylpiätuvalla pistettiin murua rinnan 

alle ja jatkettiin kohti Ahmavaaraa. Ennen

Ahmavaaraa reitti kulki pitkän suon vierustaa

pitkin, jossa näimme ja kuulimme olevan

paljon joutseni-oli hienoa!

Rinkat jätimme Ahmatuvalle menevän

polun risteykseen ja laittelimme otsalamput

jo valmiiksi päähän kun lähdimme

nousemaan Ahmavaaran näköalatornille. 

Polku oli välillä melko kehno ja täynnä lohkarekiviä.

Kuitenkaan ei vielä hämäryys vaivannut kun

nousimme tornille. Hyvät näkymät. Sitten olikin jo 

säkkipimeä, kun pääsimme rinkoille. Otsalamppujen varassa

menimme sitten Ahmatuvalle ja siellä olevalle kodalle makkaran

paistoon.

Lähtöpaikalla opastuskeskuksella.

Ylpiätupa, jossa ei ollut vesimahdollisuutta

tähän vuoden aikaan.

Ahmavaaran näköalatornilla

Pimeys ehti tulla, kun palattiin rinkoille.

Onneksi tuosta ei enää ollut pitkästi Ahmatuvalle.

Ahmatuvan kodalla makkaran paistossa. Kodalle

tuli illalla brittivaeltaja, jonka kanssa keskusteltiin

sekä Suomen, että Englannin retkeilymahdollisuuksista.

Kotaa ei saatu ihan lämpimäksi, kun joka kerta

kun oven laitoimme kiinni-savupatsas

sisällä laskeutui alas. Niinpä pidimme sitä pikkuisen

auki. Brittivaeltajalle kerroimme, että tuvassa on

on reilusti tilaa, mutta niin se vain jäi kodalle yöksi.

On saattanut olla katkonaisten unien yö, kun pakkasta

oli yöllä. Mukava mies-ja oli ihmeissään näistä

meidän ulkoilureiteistä, kansallispuistoista ja 

kaikesta mitä niissä on.

Ahmatupa aamulla pikupakkasessa. Yöllä oli komea kuutamo

ja tähtitaivas. Tuvalla oli meidän lisäksi pariskunta ja 

nainen. Kovasti oli illalla ja aamulla niiden kanssa

kokemuksien vaihtelua. Kun me lähdettiin kohti 

opastuskeskusta, niin kaikki kolme lähtivät

huiputtamaan Ahmavaaraa. Heitä näimmekin sitten 

koiratuvalla kun olimme Miikan kanssa tauolla.

Ei ollut onni heitä suosinut, sillä sumu oli ollut sakea

ja näkymät surkeat.

Ahmatuvalla oleva kaivo, jossa raikasta/puhdasta vettä 😀

Kyltti ei kyllä takaa tuota äskeistä..

Reitti oli mukava- reitin länsipuolen remontti pikkuisen

oli haittana, mutta ei pahasti. Polku sillä puolen oli

meidän käydessä kapeampi ja huonompi, mutta

uskon siihenkin tulevan muutosta kun remontti on

valmis. Katsottavaa riittää ja tulistelupaikkoja

sopivasti. Ahmatuvalla pääsee yöpymään milloin vain...

paitsi ehkä hiihtolomien aikana. Tupa on kuitenkin 

talvisen latureitin käännöspaikka. Ahmatuvalla

on kaikki speksit kunnossa-löytyy juomavettä, 

iso nopeasti lämpenevä tupa, kota tulistelua varten ja 

näköalapaikka lähellä tupaa. Ne jotka tykkäävät

rauhoittua ja liikkua ihan yksin-tämä

ei ehkä ole niille. Täällä törmää takuulla

toisiin vaeltajiin. Reitti on maastopyöräilykelpoinen ja 

pyöräilijöitä mekin tervehdittiin monta kertaa.

Maasto on reitin varrella

vaihtelevaa ja maastosta pystyy ottamaan vettä

monesta paikasta. Reitin pystyy luonnollisesti

kulkemaan yhtenäkin päivänä jos haluaa-mutta

kukapa sinne luontoon lähtisi kiirehtimään!

Martimoaapa ja Koivuselän autiotupa

Lauantaina syyskuun viimeisenä viikonloppuna

tuli sitten ensimmäiset "valkoiset" maahan minun

kohdalla. Juuri kahta kilometriä ennen pysäköintipaikkaa

alkoi satamaan rakeita ja räntää. Oli muutama aste kuitenkin

lämpimän puolella. Laitoin auton parkkiin, ja laitoin rinkan

valmiiksi ja suuntasin reitille.

Tarkoituksena oli mennä Koivuselän autiotuvalle.

Reitti seurailisi aluksi Martimojärven reunaa. Montaa

autoa ei parkkipaikalla ollut kun laittelin tavaroita kasaan.

Mukana oli ensimmäistä kertaa Rollei action kamera.

Huomasin, että kamera ei ottanut ääntä kun vesitiivis

kotelo oli päällä. Ja toisekseen kameran selfiekeppi

oli surkea, sillä kameralla oli taipumus pyörähdellä ympäri kepissä.

No se on helppo uusia. Kameran akku on kyllä hyvä, sillä

pystyi kuvaamaan koko matkan ilman latausta. Kuvassakaan

ei ole moitittavaa (paitsi äänen puuttuminen). Niillä

ongelmilla on youtube-elokuva kuvattu. Olihan minulla

kuitenkin myös järkkäri mukana, joissa ei niitä ongelmia ole.

Siinä on ainoastaan kanto-ongelma.

Alkupätkä parkkipaikalta on sorastettu kuten videosta

selviää. Sitten alkaa se pitkospuilla kävely. Sitä sitten

riittääkin. Veikkaisin, että sitä on yli 80% koko matkasta

koivuselän autiotuvalle. Normaalisti pitkospuilla kävely

ei haittaa, mutta räntäsade / rakeet tekivät pitkospuut liukkaiksi.

Edellisenä yönä oli ollut pakkasta ja vaikka oli plussan

puolella, niin eivät sulanneet reissun aikana. Suolla olevat lampareet 

olivat osin jäässä. Mukava oli kyllä kävellä, vaikka oli

tuulista ja suolla se tuuli pääsee vastaamaan. Pieniä metsäsaarekkeita

oli vähän väliä, eli pientä vaihtelua. On se kuitenkin syksyinen

suo hieno!

Kun autiotupaa lähestyy, niin tavaksi on tullut ensimmäisenä

kohdistaa katse tuvan savupiippuun. Niin nytkin ja sieltä nousi

tällä kertaa savu. Tuvan pihassa polttopuuliiterin tykönä puuhasi

Helsinkiläinen Walde ja iloisesti oli minua vastaanottamassa

siperian husky Indie. Walde ei laittanut pahakseen, että olisin

seuraksi yöksi jäämässä (eikä Indiekään). Walde oli

lämmittänyt tuvan jo melko lämpimäksi. Sain siten kampeet

hyvin kuivamaan. Ja sitten nuotiopaikalle makkaranpaistoon..

ja nuotion ääressä jaksaa sitten istua. :)

Myös Indie oli kiinnostunut makkaroista (luonnollisesti).

Minulla on ollut tapana tuoda autiotuvalle tuikkuja, jos

ei mukana ole ollut kaasulyhty. Nyt en lyhtyä ottanut

mukaan, vaan toin tuikkuja. Tämä olisi vaeltajille hyvä tapa,

kuten kiehisten tekokin. Kaikki vaan eivät niitä tuo-ei maksa paljon, 

eikä paina paljon. Niitä on kiva jättää tuvalle, sillä monesti olen 

alkuaikoina vaelluksella tuvalle tullut ja joutunut pelkästään

otsavalon valossa touhumaan. Kun hämärä koitti ja tuikut oli sytytetty, 

laitoin pöytään lämmikettä irkkuwhiskyn muodossa. Juttu luisti

kyllä ilman irkkuwhiskyäkin. Walde oli ammatiltaan tapatumajärjestäjä ja 

oli paikkakunnalla töissä ollessaan hakenut paikkaa, missä 

voisi pienen vaellusreissun tehdä. Tälle reissulle oli päättynyt. Oli

tullut jo perjantaina ja yöpynyt edllisen yön saunasaaren autiotuvalla.

Harmitteli, että oli jättänyt tavarat Saunasaarelle käydessään

Kivalon autiotuvalla. Keskuteltiin pohjoisen Suomen autiotuvista, ja

annoinkin vinkiksi ostaa Suomen Autiotuvat-kirjat.

Itse olen niistä bongannut tupia ja käynyt niissä viikonloppuna

"vierailemassa".

!00 metrin päässä autiotuvasta oli "Laurin Lähde" ja 

siitä tulikin haettua vettä vielä illalla. Samalla kävin

ihastelemssa suota, joka oli kauneimillaan ja tuulinen.

Paluumatka olikin sitten haikea-ei olisi huvittanut

lähteä pois. Aina kun on pois lähdön aika-tuntuu, että

menettää jotain. Matka meni kyllä nopeasti. Pitkospuut olivat 

sulanneet yön vesisateen jäljiltä. 

Martimojärven reunalla olevalle lintutornille ei päästy kiipeämään-

portaat oli purettu turvallisuussyistä.

Jäi tunne, että tänne palataan vielä

monta kertaa.

Retkeilyä ja vaellusta 2018

Posion Riistunturilla olin käynyt kesällä kiertämässä

Riisin Rietas-reitin. Saran kanssa oltiin ihasteltu talvisia

kuvia Riistunturilta ja kun oli mahdollisuus lähteä siellä

käymään, niin mehän Saran kanssa mentiin.

Oli oikein kaunis maaliskuun pikkupakkasilma.

Riistunturin parkkipaikalla tuli selväksi, ettemme pääse

erämaan rauhasta kahdestaan ainakaan nauttimaan. Eli muutkin 

olivat lähteneet katsomaan ja nauttimaan Riisitunturin 

antimista. Parkkipaikalla oli helvetillinen tungos, mikä

paheni kun oltiin reissun jälkeen pois lähtemässä.

Joku "Etelän vetelä" oli autonsa osittain saanut ojaan

tukkien koko ajotien. Osa retkeijlijöistä yritti lähteä ja 

osa tulla-hillitön härdelli...Onneksi päästiin kuitenkin

luikahtamaan sivusta ohi.

Meillä oli lumikengät mukana, mutta kun totesimme,

että polku on aika hyvässä kunnossa, jätimme ne kuitenkin

autoon. Oikeastaan olisi kuitenkin kannattanut kantaa mukana. 

Varsinkin kun menimme taas lopun matkan omia reittejä, eikä ne

"polut" olleet hyviä vaelluskengille. Ja joka paikassa oli porukkaa...

nuotiopaikoilla, poluilla, missä vaan kulki. On se kuitenkin

sellainen paikka jossa kannattaa tuokin hyväksyä, sillä tykkypuut,

maisemat ja koskematon valkea hanki-kyllä niitä kelpasi

ihastella.

Tienparannuksesta luin jostain, eli paikan kipupisteet

on huomattu. Kävijämäärä on kuitenkin aikamoinen

ja tie parkkipaikalle oli huono varsinkin kelirikon aikana.

Joka kesähän me ollaan Oulujärven manamasalossa

käyty ja leiriä pidetty makkaraniemessä. Sinne

Saran kanssa mentiin kesän kunniaksi.

Useampi vuosi sitten kierrettiin paikan reittejä ja 

huomattiin, että makkaraniemessä olisi oivallinen leiripaikka.

Siitähän se on tullut jo perinne. Joskus olen mennyt

yksin ja joskus kaverin kanssa. Joskus olemme olleet

niin aikaisin liikkeellä, että uidessa on järvessä ollut vielä

jäitä. Olo oli kuin etelän rannoilla-aurinko paistoi ja oli

lämmintä. Niitä hyttysiä ei ollut ollenkaan, kuten ei paljon

missään koko kesänä. Tällä kertaa otimme virvelin mukaan

kalastusta varten. Leiripaikan rannassa on sopivasti syvänne

jossa hauet lymyilevät. Sarakin innostui kalastamaan saatuaan

yhden mukavan kokoisen hauen. Hauska oli meidän rantaviikonloppu.

Stressi on se syy, minkä takia aikoinaan löysin tämän paikan.

Töissä oli hillitön härdelli ja olin päättänyt, että

kun loma alkaa menen semmoiselle autiotuvalle,

jossa saa olla rauhassa. Pienen tutkiskelun jälkeen

laitoin nuppineulan Vaara-Salmisen autiotuvan kohdalle.

Tännekkin pitää päästä kerran vuodessa. Joinakin vuosina

olen käynyt kahdestikin. Paikka on erittäin syrjässä ja vain 

kerran on pitänyt häiritsevän nuorisoporukan takia kääntyä

takaisin. Täällä ei ole paljon kulkijoita-saa olla rauhassa.

Järvellä (tai lammella) pesii joutsenpariskunta jota on

kiva rantapenkalta seurata. Eipä siinä telkkaria tarvitse, 

aika kuluu paljon rattoisammin. Poikasia niillä oli nytkin, mutta 

emme saaneet Miikan kanssa selvää monellako olivat

lisääntyneet. Kun sääskiä ei ollut, illan tultua polttaraiset

tulivat häiritsemään. Rannassa on epämääräinen vene, jonka

Miikka vielä totesi illan tullessa uintikelpoiseksi. Seuraavana

päivänä käytiin Pyhitystunturin huiputuksessa. Jälleen kerran

sää suosi, sillä näkyi kauas asti, jopa kuusamon tuulimyllyt.

Hossan kansallispuisto....ensimmäisen kerran kun Saken

kanssa käytiin Hossassa, niin ei Hossalla ollut vielä

kansallispuisto-statusta ja oli rauhallista.

Nyt se on kansallispuisto ja rauha on mennyt. No ei ihan

niinkään, ei siellä joka paikassa ole väkeä. Sinne vetää

porukkaa kirkaat vedet, hiekkarannat ja maisemat. Välillä

pääsee kulkemaan harjanteiden päällä ja vedet ovat

sellaiset, että oppaissa kansallispuisto uskaltaa luvata

veden juonnin melkein paikasta kuin paikasta. 

Otettiin poikien kanssa kalastusvehkeet mukaan, vaikka

heinäkuu oli poikeuksellisen lämmin. Mitään ei saa, jos

ei yritä. Nyt ei saanut yrittämälläkään. Etukäteen oltiin 

säätiedotusta katsottu ja todettu, että on hyvä ilma

kahdelle yölle leiriytyä telttaan. Ensimmäinen yö oli, mutta

sitten nousi ukkonen ja muutti suunnitelmia yöpymisen osalta.

Tällä reissulla oli yöpyjiä jokaisella nuotiopaikalla meidän 

kulkureitin varrella.

Ristikallio Kuusamossa-ei ihan karhunkierroksen varressa.

Pikkuisen sivussa, mutta reitille siitä pääsee.

Työkaveri oli käynyt ja kehui, niin lähdin katsomaan

liioitteliko työkaveri.

Sieltä sivusta kun tullaan, niin kävellään Ristikallion päältä.

Autiotupaan pitää laskeutua alas kuruun ja veden varrelle.

Siellä ei ole puhelin kuuluvuutta. Eli nousin takaisin

Ristikallion päälle kun olin rinkan heittänyt autiotuvalle

ja todennut sen tyhjäksi. Ristikallion päällä istahdin

pariksi tunniksi ihastelemaan paikan kauneutta. Samalla

ilmoittelin kotiin, että kaljupääukko on hengissä ja voimissaan.

Pikkubrandyä kuksasta juodessani totesin jälleen kerran, että 

ihmisen on hyvä olla.

Seuraavana päivänä kävin pyörähtämässä Taivalkönkään 

autiotuvalla. Onkin harvinainen 2-kerroksinen autiotupa. 

Mahtuu kulkijoita-ja kun se taitaa olla jo Karhunkerroksen

varrella, niin siellä pääsin vaihtamaan ajatuksia ja 

kokemuksia muiden retkeilijöiden kanssa.

Löytyipä paikka jonne pitää mennä uudestaan.

Simon martimonaavan soidensuojelualueen Keski Penikan

päällä on Kivalon autiotupa, joka on nähtävyys 

pirunpellon takia.

Säätiedotuksen mukaan oli tiedossa ukkosta ja kovaa

vesisadetta, mutta lauantaiksi sievää ilmaa. Illalla kun

auto lyötiin parkkiin polun alkupäähän alkoi satamaan

ja vähän ajan päästä kaatamalla. Polkua oli hyvä seurata, hankaluus

alkoi vasta sitten kun tultiin pirunpellolle. Pimeän ja 

vesisateen takia näkyvyys oli todella surkea, emmekä

huomanneet kivissä olleita merkkejä. Jotka aamulla totesimme

selvästi päivänvalossa. Onneksi oli otsalamput ja käsi-GPS.

GPS:n johdattamana löysimme tuvalle. Illalla emme päässeet

maisemista nauttimaan, vaan aamulla totesimme paikan olevan

hieno. Vaikka taisi se jo yö olla, kun paikan tuvan oven aukasimme...

Tarkoituksemme oli jatkaa vähän pidemmälle itse suoalueen autiotuvista.

Sattuma tuli mukaan, sillä puun alta kumarruttuani-oksa upposi päähäni.

Ja verta tuli kuin teurastuksessa. Onneksi oli Sara mukana, sillä päälaelle

on itselle hankala antaa ensiapua. Siitäpä sitten Kemin sairaalaan

paikkaushommiin...

Sinne uudestaan paremmalla tuurilla ja kelillä.😀

Karhunkierroksen varrella on tämäkin paikka-

Rukan vieressä sijaitseva Valtavaara.

Olin työreissulla Rukalla ja Oulusta lähtiessä olin heitellyt

auton perään päivävaelluskamppeet.

Iltapäivästä suuntasin autoni kohti Konttaisen vieressä

olevaa parkkipaikkaa. Sara oli käynyt vetämässä lumikenkäporukkaa

samalla reitillä. Olivat lähteneet samalta parkkipaikalta ja käyneet

Valtavaaran päällä olevalla päivätuvalla kääntymässä.

Kun itse pääsin tuvalle, niin soitin Saralle oliko saanut "palautetta"

reissusta. Tiesin, että mukana oli ollut kokemattomia

retkeilijöitä. Rietti on toistuvaa ylä- ja alamäkeä, välillä

nousu on niin haastavaa, että on pitänyt rinteeseen köysi

laittaa avuksi kulkijalle. On se kyllä avuksi laskeutuessakin.

Vaikka reitti olikin vähän raskaampi, niin kyllä kannattaa.

Maisemat ovat todella komeat.👍