Lumikenkäilyä Syötteen kansallispuistossa

1.Päivä 15.02.2020

Kävimme aiemmin yrittämässä lumikenkäreissua Martimoaavan soidensuojelualueella, mutta silloin alueella ei ollut tarpeeksi lunta lumikenkäilylle. Nyt tiesimme, että Syötteen Kansallispuistossa on lunta reilusti. Lumen rakenne oli vielä sopivaa lumikenkäilylle, kun lämpötila oli sahannut nollan molemmin puolin ja välillä oli tullut vettä ja märkää lunta. Siispä puuterilunta ei ollut tiedossa, mitä me lumikenkäretkeilijät vihaamme.

Aamulla aikaisin Miikan hakuun ja auton nokka kohti Syötteen Kansallispuiston itäosaa ja ihan sen laidalle Taivalkosken kunnan puolelle. Olimme kohteeksi valinneet Vaara-Salmisen autiotuvan, joka on minun yksi henkilökohtaisia suosikkeja Syötteen Kansallispuistossa. Jännitimme ajomatkalla kuinka pitkälle tulisimme pääsemään autolle. Onneksi reitin alkupäähän johtavan tien varressa oli metsätyöt käynnissä ja saimme auton puolen kilometrin päähän reitin alkupisteestä. Eli matkaa ole edessä aika tarkasti 5 km….ei paha. Alkumatkasta olikin joku tehnyt meille suksilla ja ahkiolla pohjia. Alkumatka olikin loivaa nousua ja jouduimme useampaan kertaan pysähtymään ja ihastelemaan lumen määrää ja tykkyjä puissa. Miikka oli laittanut ahkioon rinkan meidän ruokatarvikkeiden lisäksi ja suostui toimimaan vetojuhtana. Minä menin ja tein rinkka selässä jotosta edessä. Telkkälammelle saapuessamme otimme suklaatauon ennen kovaa nousua maastoon. Tässä vaiheessa päätin ottaa rinkan kaveriksi ahkion perään, vointini oli todella hyvä. Telkkälammen suolla jälki lähtikin ihan väärään suuntaan, emmekä lähteneet sitä seuraamaan vaan lähdimme hakemaan rinteestä kesäreitin linjaa. Ja löysimme sen, mutta sillä pohjalla ei ollut kukaan kulkenut, eli umpisella mentiin. Kuitenkaan se ei ollut raskasta, upotti noin 20 cm lumen rakenteen vuoksi. Lumi oli märkää ja siksi kantoi hyvin- olimme tyytyväisiä. Kun pääsimme vaaran päältä laskeutumaan kohti Vaaara-Salmisen lampea, olimme pahimman maaston ohittaneet. Tuvalla ei ollut ketään, kun sinne saavuimme. Normaalisti autiotuvan ovelle pitää nousta portaita pitkin, mutta nyt vedimme ahkion suoraan tuvan ovelle- eli lunta oli ainakin metri. Sitten aloitimme valmistelut oleskeluun, eli puiden teko, tuvan lämmitys, veden haku lähteeltä. Ruuaksi teimme kana nuudelit ja se tuli tarpeeseen, sillä olimme viimeksi syöneet aamulla. Minä lähdin nuotiopaikalle kaivamaan nuotiopaikkaa auki, kun Miikka toimi ruuanlaittajana. Samalla laitoin jo nuotioon tulet. Ilta meni mukavasti nuotiolla istuessa, poristessa ja nukkumaan laitoimme jo kello yhdeksän aikoihin. Teimme taas sen virheen, että lämmitimme tupaa likaa ja saimme monta tuntia pyöriä laverilla kuumuudessa. ”Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa”- näinhän se menee..

2.Päivä 16.02.2020

Aamulla heräilin noin kello kuuden aikaan ensimmäisen kerran, mutta kun ei kiire ollut mihinkään nousin ylös vasta kahdeksan aikaan puuron ja kahvin keittoon. Herättelin Miikkaa ylös valmiille aterialle. Todella hitaasti teimme aamutoimet ennen kuin lähdimme paluumatkalle. Ei ollut kiire. Alkumatka olikin tutuksi tullut kilometrin hikinousu rinnettä pitkin. Se on sulanmaan aikaankin raskas nousta. Sen jälkeen alkoikin sitten lasku telkkälampea kohti. Paluumatka meni nopeammin, sillä siihen kulutimme 2h 10 min kun olimme menomatkalle kuluttaneet 2h 30 min. Toki oma tulomatkan reitinpohja auttoi nopeuttamaan matkan kulkua.

Varustepuolella kaasulamppuni Priimus Lantern teki tenän, eli ei suostunut ottamaan kaasua sisäänsä. Olin jo heti lamppua hankkiessani joutunut vaihtamaan sen samasta syystä. Eli kun seuraavaa hankin, niin en ainakaan samaa tule hankkimaan.

Oli kuitenkin mahtava reissu, sillä tykkypuut on aina silmiä hivelevää katseltavaa. Ei tarvitse välttämättä lähteä Riisitunturin Kansallispuistoon niitä katselemaan, sillä niitä löytyy myös Syötteen Kansallispuistosta.

Vaara-Salminen, Pyhitystunturi, Soiperoinen

Oli säätiedotusten mukaan tulossa lämmin viikonloppu.

Suunnittelin reissua Syötteen kansallispuiston itäosiin. Perjantaille oli luvassa sateista keliä ja lauantaille ja sunnuntaille luvattiin aurinkoista ja lämmintä. Siispä ensimmäinen yö Vaara-Salmisen autiotuvalla ja toinen yö ”yö ulkona” teltassa Soiperoisella. Paikan katsoin valmiiksi Rääpysjärven laavullle. Lauantaina suunnittelin jälleen kerran käydä katsomassa maisemia Pyhitystunturin huipulla.

1.Päivä 30.8.2019

Oulusta lähtiessä ilma lupaili hyvää, mutta kun Pudasjärven olin ohittanut alkoi vettä tulemaan kaatamalla. Harmitti niin vietävästi. Elättelin toivetta, että oli silloin sateessa tauko, kun laittelen tavarat läjään autolla. Toiveeni toteutui, sillä sade loppui kun auton laitoin parkkiin. Tiesin, että edessä on noin kilometrin verran nousua. Oli aika lämmin, sillä lämpöä oli noin 20 astetta. Nousun jälkeen on aika tasainen 1.2 km mittainen metsäosuus, jossa ei katseltavaa paljon ole. Se loppuu kun laskeudutaan suolle, joka ylitetään pitkospuita pitkin. Tällä suolla on myös lampi, jossa en erottanut uivan yhtään vesilintua. Saattoihan niitä siellä olla, mutta minä en niitä erottanut. Suolta aloitetaankin kiipeäminen, kunnes aloitetaan laskeutumaan kohti autiotupaa. Tällä osuudella riittää ihasteltavaa, sillä metsä on todella hienoa koskematonta metsää. Matka on kokonaisuudessaan 4.5 km, eikä 4 km kuten kyltissä auton jättöpaikalla lukee. Reittihän on nimeltään kirkkopolku. Mennessä törmäsin poroihin ja koppelonkin sain säikyteltyä lentoon. Autiotupa oli tyhjä, kuten olin toivonut. Tällä tuvalla oli monesti aiemminkin käynyt. Maasto oli märkää sateen jälkeen, ja sen takia lämmitinkin tupaa kamppeiden kuivatukseen. Nuotiopaikalla paistelin makkarat ja vietin aikaa ulkona nauttien hiljaisuudesta ja luonnosta, kunnes alkoi taas satamaan jolloin vetäydyin tupaan.

2.Päivä 31.8.2019

Aamulla heräsinkin hienoon auringonpaisteeseen. Olipa hieno aamu, kun keittelin ulkona puuroa ja kahvia. Oli mahtavaa istua ulkona ja nauttia aamusta kahvin kera. Minulla ei ollut mitään kiirettä kun pakkailin tavaroita, tein polttopuita seuraavalle ja siivoilin tuvan. Oli niin kaunis aamu, että ihan harmitti lähteä. Matka meni auringonpaisteessa mukavasti autolle. Nyt en nähnyt kulkiessani riistaa. Ja sitten kohti Pyhitystunturia, jonne ajattelin mennä ihastelemaan maisemia. Minulla oli ollut joka kerta hyvä tuuri, kun ollut hyvä ilma, kun olen huipulle päässyt. Yhden kerran olemme parkkipaikalta kääntyneet takaisin, kun ukonilma tuli päälle. Vastaan tuli paikkakuntalainen, joka ei ollut koskaan käynyt tunturin päällä. Matkaa yhteen suuntaan auton jättöpaikalta huipulle on 2 km. Puolesta välin, kun polku alkaa, niin silloin alkaa myös nousu. Polku on vahvasti kärsinyt eroosiosta. Nyt kun oli yöllä satanut, olivat kivet ja puiden juuret liukkaat. Ilman vahinkoja kuitenkin huipulle pääsin ja jälleen totesin, että kannatti! Kun olin laskeutumassa vastaani tuli vanhempi saksalainen pariskunta, jotka tiedustelivat, oliko huipulle pitkä matka. Heidän helpotukseksi oli vain muutama minuutti. Siitä aloitin matkan kohti Soiperoista, jossa en ollut vielä käynyt. Ajomatkaa oli vain 17 km. Kun käännyin Soiperoisentielle, maisemat alkoivat olla hienoa harjumaisemaa. Ajoin auton parkkiin lähelle Soiperoisen päivätupaa. Nyt ei tarvinnut kävellä kovin pitkästi Rääpysjärven laavulle. Täällä näkyi olevankin kulkijaa vähän enempi. Laavulle tultuani, nälkä alkoi olla aika kova ja aurinko alkoi mennä pilven taakse. Syötyäni pystytin teltan laavun lähelle ja kun oli iltapäivä, menin telttaan pitkäkseni. Ja…sitten alkoi satamaan-kuinkas muuten. Onneksi tuli ripistelemällä eikä kaatamalla. Taisin jopa nukahtaa, mutta noin kello kuuden aikoihin nousin laavulle makkaran paistoon. Oli pieni tauko sateesta. Naishenkilö oli saapunut myös yöpymään teltan kanssa. Muutaman sanan vaihdoin hänen kanssaan ennen kuin vetäydyin telttaan kirjoittamaan päivän tapahtumista päiväkirjaan. Tänäkin iltana laitoin aikaisin nukkumaan, ei ollut vielä täysin pimeä tullut.

3.Päivä 1.9.2019

Aamulla heräsin syyskuuhun pilviseen ilmaan. Yö oli ollut tuskaisen lämmin. Keittelin aamupuurot ja kahvit ja saman tein aloittelin pakkaamaan tavaroita ja valmistauduin lähtöön. Menomatkalla kurkkasin päivätupaan sisälle ja totesin, että siinä ei yövytä. Tuvassa on maalattia ja kapeat penkit. Alueen vedet ovat todella kirkkaat ja niin ollen myös puhtaat. Menomatkalla jatkoin Soiperoisenteitä eteenpäin kohti Koitilaa ja tie olikin mukava ajaa jo maisemien puolesta.

Reissu oli mukava, sillä Soiperoiselle päätin palata vielä uudestaan telttailemaan.

Martimoaavan soidensuojelualueen autiotuvilla elokuussa 2019

Saunasaaren autiotuvalla elokuussa 2019

Elokuu oli jo hyvää vauhtia menossa syksyä kohti ja teki mieli lähteä Martimoaavan soidensuojelualueelle, joka sijaitsee Kemimaan ja Simon alueella. Olin aiemmin jo käynyt siellä, mutta Saunasaaren autiotupa ja Jääkärinkämppä oli käymättä.

1.Päivä 10.8.2019

Kun lähdin liikkeelle Oulusta oli ajatuksena mennä yöpymään Kivalon autiotuvalle, joka oli Keski-Penikka vaaran päällä. Paikka on hieno keskellä pirunpeltoa. Ajatuksissani istuin jo tuvan ovella ja ihailin ilta-aurinkoa kuksassani whiskyä ja mieli rauhallisena. Kun pääsin autiotuvalle lähtevän polun alkupäähän, totesin ettei sinne kannata lähteä nousemaan, koska paikalla oli jo 2 autoa. Ajelin tietä eteenpäin aina Jääkärikämpän polun alkupäähän. Siellä en ollut käynyt ja otin rinkan selkääni, jos siellä olisi yöpymismahdollisuus. Autiotupa ei ollut kaukana tiestä. Tupa oli pieni ja en oikein päässyt siellä siihen fiilikseen, että olisin sinne yöksi jäädä. Toki siellä olisi ollut juomavettä purossa, joka solisi kirkkaana. Niinpä taas soratietä eteenpäin aina tien päähän asti. Siitä lähtisi polku Saunasaaren autiotuvalle ja matkaa näkyi olevan 3.5 km-ei paha, pikku lämmin! Polku oli leveä ainakin 2.5 km matkalla ja sitten se kapeni enemmän jotos-tyyppiseksi. Viimeisen kilometrin matkalla oli polulla kiviä ja juuria, mutta hyvin kuljettavissa. Saunasaaren autiotupa ei ole pramea ulkopuolelta, mutta sisältä erittäin viihtyisä. Makuupaikka löytyy kahdelle vaeltajalle. Olin tosi tyytyväinen, että olin paikalle tullut. Ilma oli vieläkin erittäin lämmin ja viihdyinkin suurimman osan iltaa nuotiopaikalla istuen. Oli metsäpalovaroitus ja nuotiota en pystynyt tekemään, mutta se ei haitannut. Kävin tutustumassa lähellä olevaan suohon ja vietin aikaa. Sain soitettua tärkeät kotipuhelut ja rauhotuin omiin ajatuksiin. Loppuillasta tein tupaan vielä polttopuita, vaikka en itse niitä paljon tarvinnut. Oikeastaan en olisi tarvinnut ollenkaan, mutta jostain syystä laitoin kaminaan tulet ja pian oli tupa liian lämmin. Illan päälle vielä kokkasin sisällä trangialla nuudelit ja sitten olikin jo hyvä mennä nukkumaan.

2.Päivä 11.8.2019

Aamulla heräsin auringon paisteiseen päivään. Olipa hieno aamu! 

Ylhäällä olin jo klo 7 aikoihin, mutta se ei haitannut sillä olin aikaisin mennyt nukkumaan. Ulkona nuotiopaikalla keittelin kahvit ja tein hiljaa lähtövalmisteluja. Ajatuksena oli käydä Kivalon autiotuvalla katselemassa maisemia, kun ilmakin oli niin hieno. Menomatka autolle taittui nopeasti ja pikkuinen siirto autolla Kivalolle lähtevän polun alkupäähän. Rinkan tyhjensin ylimääräisistä tavaroista pois ja laitoin takin rinkan sisälle ja juomapullot. Pelkkä paita päällä lähdin kiipeämään Keski-Penikan päälle ja hyvin tarkeni. Oli Saran kanssa aiemmin käynyt autiotuvalla myrskysateella ja silloin ei merkkejä huomannut ja silloin menimmekin ”omia polkuja”. Nytkin sai kiviosuuksilla olla todella tarkkana. Merkinnöistä mainitsivat myös pariskunta, joka takaisin tullessani tuli minua vastaan. Tuvalla kirjoittelin nimeni vieraskirjaan otin videota ja valokuvia. Ja pitihän se käydä tietenkin palotornissa. On se vaan komea paikka-Kivalon autiotupa!